Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto - EOK ry:n lausunto oikeudenkäyntiavustajien kelpoisuutta ja valvontaa koskevasta työryhmämietinnöstä 2009:17

Hyväksytty Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto - EOK ry:n liittohallituksessa 1.2.2010

Kokonaisuudessaan työryhmämietintö tuo esille aivan oikealla tavalla sitä, että oikeudellisia palveluja tarvitsevien kansalaisten tulee saada käyttöönsä asiansa osaavia ammattilaisia, joilla on riittävä kokemus ja koulutus. Tämän seikan korostamista ei voi pitää millään perusteella vääränä eikä mietinnön laatijoiden tavoitetta pidä siltä osin arvostella. Kuitenkin mietinnön päätyminen lupalakimiesjärjestelmään näyttää sen sijaan kovin yksipuoliselta ja tarkoitushakuiselta ja se herättää useita kriittisiä ajatuksia sekä toteutuksen että saavutettaviksi esitettyjen etujen suhteen.

Nykyinen lainsäädäntö on tiukentanut oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuutta vaatimalla häneltä vähintään oikeustieteen kandidaatin tutkinnan suorittamista. Suurimmalla osalla asianajajista koulutuspohjana on vain tämä vähimmäistaso. Mietintö jättää kokonaan käsittelemättä muun oikeudellisen koulutuksen lisäämisen yliopisto-opinnoilla ikään kuin se olisi vähempiarvoista lakimieskoulutuksessa Asianajajaliiton jäsenyyteen verrattuna. Tämä on kyllä karkea harha koko mietinnön asenteessa. Erityisesti tässä korostuu se, että asianajajilta ei vaadita minkäänlaista pakollista jatkokoulutusta, vaikka oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittamisesta olisi kulunut jo vuosikymmeniä. Liiton järjestämä asianajotutkinto on tässä suhteessa täysin merkityksetön ja vanhemmat asianajajat eivät ole suorittaneet sitäkään.

Kun todellinen ammattitaidon kehittäminen koulutuksella tällä tavoin sivuutetaan, mietintö nostaa sen korvaajaksi korkealle jalustalle Asianajajaliiton eettiset säännöt. Ne näyttävät mietinnön lausumien valossa saavan suorastaan jonkinlaisen hurmostilaan verrattavan aseman. Nuo säännöt ovat ainoat, joihin voidaan vedota erotuksena muihin lakimiehiin ja nyt ne siis korvaavat kaiken muun ammattitaidon, jopa asianajajalta vaadittua pätevyystasoa korkeamman koulutuksen!

Mitä nuo eettiset säännöt sitten ovat? Mitä ne ovat verrattuna lakimieskoulutukseen? Eivät mitään muuta kuin muutama sivu tavanomaisia, oikeudenhoidon periaatteita. Niiden oppiminen ei lakimieskoulutukseen verrattuna ole edes maininnan arvoista saati sitten, että tällaiset säännöt asetettaisiin jopa oikeustieteellisen jatkokoulutuksen edelle. Näiden sääntöjen noudattamiseen kerrotaan kuitenkin nyt tarvittavan lautakuntia ja valvontaa. Uskomatonta! Muutaman sivun oppiminen ja omaksuminenko todella vaatii tällaisen koneiston!? Eettisten sääntöjen varjolla selitetään sitten edelleen, että koska ne ovat vain Asianajajaliiton kehittämiä eettisiä sääntöjä, vain asianajajat pystyvät niiden noudattamista valvomaan. Ja näin päästään etujärjestön tyypilliseen tavoitteeseen, jossa ei toki ole mitään uutta – siihen on pyritty jo monen vuosisadan ajan.

Intressipohjainen ja etujärjestötyyppinen järjestön ulkopuolisiin lakimiehiin ulottuva valvontamekanismi tulee joka tapauksessa torjua päättäväisesti. Sellaisia tilanteita ei saa päästää syntymään, jossa näillä menetelmillä voidaan saavuttaa toiselle lakimiehelle kilpailuteknistä etua toisen kustannuksella.

Ammatillisen osaamisen lisäämistä voidaan kyllä kehittää luonnollisella tavalla, jos sitä pidetään nykytilanteessa tarpeellisena. Se tapahtuu vain todellisella yliopistotasoisella koulutuksella, ei etujärjestötyylin valvontamekanismeilla. Ja jos todellista koulutustason kohentamista vaaditaan, sen tulee kohdistua myös Asianajajaliiton jäseniin, ei vain liiton ulkopuolisiin lakimiehiin. Sopiva koulutus voisi olla esimerkiksi oikeustieteen lisensiaatin tutkinto vaikkapa prosessioikeus pääaineena. Työryhmä katsoo kuitenkin mietinnössään muutaman sivun eettisten sääntöjen opiskelun ja osaamisen ylittävän merkityksessä esimerkiksi mainitun yliopistossa annettavan todellisen koulutustason.

Oikeudellisia palveluita tarvitsevat kansalaiset voivat ilman uusia järjestelyjäkin saada tietoonsa Asianajajaliiton toiminnan ja siellä noudatetut menettelytavat. Se luo pohjan asiamiehen valinnalle tilanteissa, joissa avun tarpeessa oleva henkilö ei muulla tavoin tunne tai tiedä asian hoitamiseen sopivaa, parasta mahdollista juristia. Mutta silloin, kun hänellä on tällainen henkilö tiedossa, on täysin tekopyhää väittää, että avun tarvitsijan tulee omassa oletetussa tietämättömyydessään kääntyä jonkun luvan saaneen lakimiehen puoleen, joka kokemuksensa ja koulutuksensa puolesta ei yllä lähellekään jo tiedossa olleen juristin tasoa. On turha väittää, että tällaisella karsinoinnilla voitaisiin parantaa avun tarvitsijan oikeusturvaa.

Näillä yleishuomautuksilla teemme joitakin yksityiskohtaisia huomautuksia työryhmämietinnön eri lausumista.

s. 21    Asianajajien ja muiden lakimiesten lukumäärät

Työryhmämietinnössä ilmoitetaan asianajajien lukumääräksi vuoden 2008 osalta 1.848. Vuodelta 2006 peräisin olevana tietona esitetään, että lakiasiaintoimistoissa työskenteleviä lakimiehiä oli laskettu olevan kaikkiaan 486. Lukemat ovat eri vuosilta, mutta ne antavat muutoinkin oikeudenkäynneissä esiintyvien lakimiesten lukumäärästä aivan virheellisen kuvan. Monet oikeudenkäyntiavustajina toimivat asianajajaliiton ulkopuoliset lakimiehet eivät käytä ammatissaan lakiasiaintoimiston nimikettä lainkaan, vaan esiintyvät oikeudessa oppiarvoaan vastaavalla ammattinimikkeellä. Muistettakoon professori Erkki Aurejärvi ns. tupakkaoikeudenkäyntien vetäjänä tai edesmennyt professori Hannu Tapani Klami urheilun doping-asioista jne. Tällaiset henkilöt eivät tarvitse eivätkä yleensä käytä mainittua lakiasiaintoimiston nimikettä, vaikka toimivatkin asiamiehinä vaativissakin oikeudenkäynneissä. Yleinen käsitys on, että asianajajien lukumäärä on noin 10 % oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittaneista lakimiehistä. Yhtä yleinen käsitys on se, että muita lakimiehiä kuin asianajajia esiintyy oikeudenkäynneissä noin kaksinkertainen määrä. Tältä osin mietintö näyttäisi antavan lupajärjestelmän vaikutusten laajuudesta virheellisen kuvan.

s. 23    ”Lainsäädännössä ei ole määritelty lakiasiaintoimistojen omistajille tai niissä työskenteleville lakimiehille erityisiä kelpoisuusehtoja. …”

Jos tarkoitetaan toimistossa työskentelyä sellaisenaan, niin ihan sama pätee asianajotoimistojenkin suhteen. Mietintö tähtää kuitenkin oikeudenkäynneissä esiintymisen tiukennettuun valvontaan ja siellä kelpoisuusehtona on nykyisin oikeustieteen kandidaatin tutkinto, jota nyt sentään voitaneen pitää erityisenä kelpoisuusehtona, koska sen enempää ei koulutuksellisella tasolla edellytetä asianajajiltakaan.

s. 50-51 ”Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisala on osoittautunut   vaikeaselkoiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä artiklan soveltaminen ja sitä kautta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus on ulotettu koskemaan myös eräitä julkisoikeudellisia asioita.  . . .  valituksia, joissa kysymyksenä on ollut asianajajajärjestöjen asianajajiin kohdistama kurinpidollinen menettely.”

Väitetty vaikeaselkoisuus juontuu osaksi siitä tosiasiasta, että kaikissa maissa ei tunneta meillä toteutettua jakoa yleisiin ja hallinnollisiin tuomioistuimiin. Ei kai mietinnössä nyt kuitenkaan siihen viitata, että julkisoikeudellisissa asioissa ei oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ole tarve toteuttaa. EIS 6,1 artikla takaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tällaisista taustoista riippumatta aina, kun yksityisen kansalaisen etuihin ja oikeuksiin vaikuttava oikeudellinen loukkaus voi olla kysymyksessä.[2] Asianajajien kurinpitomenettelyn osalta ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt lukuisia tapauksia, joissa monessa ammattikuntajärjestelyn liian tiukkaa suhtautumista ammatin harjoittamiseen on muutettu. Huomiota on kiinnitetty muun muassa menettelyn sääntelyn puutteisiin, näytön esittämisen vaikeuteen ja menettelyn määrittelemättömään kestoon.[3]

Alaa koskevassa kirjallisuudessa on selkeästi todettu, että silloin kun kurinpidolliset ratkaisut koskevat ammatin harjoittamisen oikeutta tai sen peruuttamista, ratkaisut kuuluvat Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan alaisuuteen.[4]

Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan ensimmäisen kappaleen ohella kurinpitomenettelyyn on katsottu voitavan soveltaa myös artiklan 2-3 kappaleiden säännöksiä, jotka sanamuotonsa puolesta käsittelevät rikosasioita. Mikäli kurinpitomenettelyssä annetun päätöksen sisältönä on rangaistuksen luonteinen seuraamus kuten erottaminen ammatin harjoittamisesta, myös 2-3 kappaleiden sovellettavuus astuu kuvaan.[5] Tämä näkemys lisää entisestään vaatimuksia esimerkiksi suunnitellun lupalakimiehen erottamisprosessin sääntelyn suhteen, jonka tulee täyttää kaikki normaalin rikosoikeudenkäynnin prosessioikeudelliset vaatimukset.

Työryhmän mainitsema vaikeaselkoisuus selittynee vain sillä, että he eivät ole tutustuneet asiaa koskeviin Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, joita tässä olemme ottaneet esille vain muutamia.

s. 51    ”Johtopäätöksenä voidaan todeta, etteivät Suomea sitovat kansainväliset sopimukset ole ehdottomia siinä suhteessa, että rikosasian syytetyllä tai muulla oikeudenkäynnin asianosaisella olisi aina oikeus itse valita sopivaksi katsomansa oikeudenkäyntiasiamies tai –avustaja. Valtiolla on oikeus, asettamalla oikeudenkäyntiasiamiehelle ja –avustajalle asiallisia kelpoisuusehtoja, rajoittaa sitä henkilöiden joukkoa, josta avustajavalinta on tehtävä. Useissa Euroopan neuvoston jäsenmaissa vallitsevan ainakin osittaisen asianajajamonopolin ei ole katsottu olevan ristiriidassa oikeuden valita avustajansa kanssa.”

s. 52              ”2.2.3. Yhdistymisvapaus

. . .  säännöksiin katsotaan positiivisen yhdistymisvapauden lisäksi kuuluvan negatiivisen yhdistymisvapauden, jonka mukaan ketään ei saa pakottaa jonkin yhdistyksen jäseneksi.”

Vaikka ehdotettu lupalakimiesjärjestelmä ei vaadikaan Asianajajaliiton ulkopuolelle jääviä liittymään Asianajajaliiton jäseniksi, mietintö ehdottaa kuitenkin näiden lakimiesten jäävän käytännössä hyvinkin vahvan Asianajajaliiton valvonnan alaisiksi. Se on käytännössä hyvin vaikutuksiltaan lähellä tai jopa sama kuin jos olisi pakotettu liiton jäseneksi. Vaikka mietintö antaa muutoksenhakumahdollisuuden tehtyjen pakotteiden tai erottamisen varalle, niin sanktioita jakavan elimen puolueettomuusvaatimus ei varmastikaan voi tällaisella järjestelyllä toteutua. Euroopan Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1. kappaleen määräyksiä on sovellettu myös ammatillisiin kurinpitoelimiin.[6] Sama kappale edellyttää, että tällaisen elimen täytyy olla sekä puolueeton että lailla perustettu. Mainitussa oikeustapauksessa vaadittiin myös, että käsittelyn tuollaisessakin  ”tuomioistuimessa” (tribunal) tulee olla julkinen. Lailla perustaminen saattaisi toteutua mietinnön mukaisessa toteutuksessa, mutta puolueettomuus jää kaukaiseksi toiveeksi.

Mietinnössä ei esitetä mitään määräaikoja sille, missä ajassa mahdolliset luvanvaraisuuteen liittyvät asiat tulisi ehdotetuissa elimissä ratkaista. Tapauksessa König v Saksa, jossa oli kysymys lääkärinoikeuksien ja klinikan pitämisen oikeuksia koskevasta asiasta, Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin katsoi liian pitkän käsittelyn loukanneen lääkärin ihmisoikeuksia.[7]

s. 57    ”Johtopäätöksenä luvan myöntäminen ja erityisesti luvan peruuttamiseen liittyvästä julkisen vallan käytöstä voidaan todeta, vaikka julkisen vallan  käyttämiseen liittyisi tuomioistuinkontrolli, olevan tulkinnanvaraista, olisiko luvan myöntämiseen ja peruuttamiseen liittyvä julkisen vallan käyttö niin merkittävää, että sitä ei voitaisi uskoa kuin viranomaiselle.”

Mietintö mainitsee aivan oikein perustuslain 124 §:n määräyksen, jonka mukaan julkisen vallan käyttöä ei voida antaa muulle kuin viranomaiselle. Mietinnössä mainitaan myös oikealla tavalla YK:n suositus ”United Nations Basic Principles on the Role of Lawyers” ja Euroopan Neuvoston suositus ”Recommendation of Committee of Ministers to member states on the freedom of exercise the profession of lawyer”, joiden molempien työryhmä katsoo edellyttävän yhtenä perusarvoista asianajajien ja asianajajajärjestöjen riippumattomuutta julkisesta vallankäytöstä. Tästä kaikesta mietinnössä päädytään hyvin kyseenalaiseen kaksijakoiseen johtopäätökseen, jossa tätä vallankäyttöä ei pidetä merkittävänä muita elinkeinonharjoittajia kohtaan, mutta erittäin merkittävänä julkisen vallan suuntaan niin, ettei päätösten tekemiseen tarvittaisi viranomaista. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä ammatilliseen valvontaan ja kurinpidollisiin seurauksiin on kuitenkin lukuisia kertoja puututtu ja asiaa on pidetty yhden henkilön toimeentulon edellytyksiin rajusti puuttuvana menettelynä olevan laadultaan sellaista, että siihen on Ihmisoikeustuomioistuimessa saakka puututtu. Tästä tuskin voi vetää sellaista johtopäätöstä, että ehdotetun menettelyn laajentaminen ei olisi merkittävää julkisen vallan käyttöä.

s. 76    ”. . . Nykyinen sääntely merkitsee, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai –avustajana voi toimia juuri yliopistosta valmistunut lakimies, jolla ei mahdollisesti ole lainkaan työkokemusta eikä täydentäviä opintoja. Vertailun vuoksi todetaan, että asianajaja on suorittanut asianajajatutkinnon ja hänellä on valmistumisen jälkeen vähintään neljän vuoden työkokemus, josta vähintään kaksi vuotta asianajotehtävissä.”

Mietinnössä korostetaan äärimmäisyyksiä, jotka voitaisiin poistaa yksinkertaisella säännöksellä, jos niin halutaan. Sen sijaan mietintö sivuuttaa harkiten ne lakimiehet, joilla on pitkä työkokemus ammatissaan ja joilla voi olla myös asianajajan koulutustasoa korkeampi koulutus. Näillä lakimiehillä on useinkin laaja asiakaskunta, jotka ovat voineet pitkään hyväksyä käyttämänsä lakimiehen palvelut. Tällaiset lakimiehet eivät syyllisty asiakkaidensa etujen vastaiseen menettelyyn ja heitä on tarpeetonta verrata juuri valmistuneisiin lakimiehiin. Koulutus sentään myönnetään jonkin verran merkittäväksi, kun työryhmä nostaa asianajajatutkinnon opiskelun veroiseksi suoritukseksi, mikä on sellaisenaan tietenkin karkea ylilyönti. Eettisten sääntöjen oppiminen voi nuoren lakimiehen kohdalla jonkin verran asianajajatutkinnolla parantua, mutta yliopistotasoiseen opiskeluun sitä ei voi lainkaan verrata. Mietintö kuitenkin vaikenee täysin muusta koulutusmahdollisuudesta kuin asianajajatutkinnosta ja tekee sen ilmeisen tarkoitushakuisesti.

s. 77    ”. . . Nykytilan puutteena on sekin, että jokaista asiaa käsittelevän tuomioistuimen täytyy erikseen viran puolesta kontrolloida, että asiamies tai avustaja täyttää kelpoisuusvaatimukset.”

Tässä työryhmä menee jo omien harhakuvitelmiensa johtamana täysin harhaan. Ei tuomioistuimissa mitään erillistä kelpoisuuskontrollia tapahdu sen jälkeen, kun asiamies on ilmoittanut esimerkiksi oikeustieteen kandidaatin tai lisensiaatin taikka varatuomari ammattinimikkeet. Tilanteeseen puututaan vain, jos menettelyssä havaitaan jokin prosessivirhe, mutta sellainen virhe johtaa toimenpiteisiin myös asianajajan kohdalla.

s. 79    ”. . . Asianajajat ja julkiset oikeusavustajat ovat Suomen Asianajajaliiton ja oikeuskanslerin valvonnan alaisia, mutta muita asiamiehiä ja avustajia tämä tai muu vastaava valvonta ei koske. Työryhmän saaman käsityksen mukaan Asianajajaliiton suorittama valvonta on varsin toimivaa. . . .

Muita asiamiehiä ja avustajia koskee lähinnä asioita käsittelevien tuomioistuinten suorittama valvonta, jonka johdosta tuomioistuin voi antaa asiamiehelle tai avustajalle esiintymiskiellon.  . . . ”

Tietenkin asianajajaliitolla on oikeus järjestää jäsentensä valvonta haluamallaan tavalla. Valvonnan toimivuudesta voisi olla vahvastikin toista mieltä. Lähinnä valvonta tapahtuu kannanotoilla tehtyihin kanteluihin. Joitakin toimistotarkastuksia on myös tehty. Sen sijaan mitään automaattista ammatillisen suoritustason valvontaa ei suoriteta. Väite, että muut lakimiehet olisivat tällaisen valvonnan ulkopuolella ei pidä paikkaansa. Kaikki liiton ulkopuoliset lakimiehet ovat kuluttajasuojalain mukaisessa valvonnassa, he ovat korvausvelvollisia virheillään aiheuttamista vahingoista ja rangaistusuhat muun muassa luottamusaseman väärinkäyttämisestä koskevat heitä ihan siinä kuin asianajajiakin.

Väite, että vain muut lakimiehet olisivat tuomioistuimen valvonnan alaisia, ei saa tukea laista. Valvonta koskee myös asianajajia.

s. 88    ”. . . Työryhmä on kuitenkin voinut arvioida sitä vaihtoehtoa, että tuomioistuinasioissa luvan saanut lakimies olisi velvollinen noudattamaan ammattieettistä säännöstöä sekä olisi valvonnan ja kurinpitomenettelyn piirissä myös muissa kuin tuomioistuinasioissa.”

Tässä työryhmä menee selkeästi itselleen asetetun selvitystehtävän ulkopuolelle. Ehdotettu menettely voisi aiheuttaa erittäin pahoja intressiristiriitoja, jossa asianajajaliitossa oleva asianajaja voisi käynnistää valvontamenettelyn vastapuolenaan olevaa ”lupalakimiestä” kohtaan. Jos asianajajaliiton aloiteoikeus valvonnan suhteen on kyseenalaista jo tuomioistuintenkin osalta, niiden ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan nähden se olisi täysin ristiriidassa erilaisten korkeiden periaatteiden kanssa.

s. 89    ”. . . Luontevinta olisi toteuttaa valvonta vastaavasti kuin asianajajien ja julkisten oikeusavustajien valvonta nykyisin, jolloin valvovana elimenä toimisi Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunta.  . . . Saman ammattieettisen säännöstön tulkinnan tulisi tapahtua samassa elimessä. Muussa tapauksessa eri valvontaelimet saattaisivat päätyä toisistaan poikkeavalle linjalle, vaikkakin muutoksenhaku tapahtuisi samaan tuomioistuimeen. Asianajajaliiton valvontalautakunnalla on myös korkea osaamisen taso ja pitkäaikainen kokemus hyvän asianajotavan valvonnasta. Tämän kokemuksen siirtäminen kokonaan uudelle elimelle ei olisi vaivatonta.”

Asianajajaliiton valvonnan ammatillista tasoa ja pitkäaikaisuutta on syytä epäillä. Tehtävät noissa lautakunnissa vaihtuvat yhtenään eikä kukaan siellä jatka toimessaan kovinkaan pitkään. Ammattitasosta voidaan olla montaa mieltä, sillä mitään pätevyysvaatimuksia ei ole erikseen asetettu. Toiminta tapahtuu pääosin kanteluiden ratkaisemisen kautta – muu aktiivisuus on harvinaista.

Jos ammattieettiset säännöt asetetaan muiden lakimiesten noudatettaviksi, niin on ensinnäkin todettava, että heillä ei itsellään ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa säännösten sisältöön. Nykyiset eettiset säännökset ovat hyvinkin ongelmallisia, sanottakoon esimerkiksi vain asianajajan velvollisuus paljastaa päämiehensä siinä tapauksessa, että tietää tämän puhuvan totuudesta poikkeavasti. Siinä meillä on ihan kotimainen kehitelmä asianajajaliiton jäsenen eettisestä velvollisuudesta. Vaatimus saattaisi johtaa pahaan luottamuspulaan päämiehen kanssa ja se voisi olla myös selkeässä ristiriidassa yleisten ihmisoikeusvaatimusten kanssa. Tämä vain esimerkkinä siitä, mihin ammattieettiset säännöt voivat johtaa.

Joka tapauksessa on täysin välttämätöntä, että asianajajaliiton valvonta ei lainkaan ulotu ”lupalakimiehiin”. Valvontaa ei heihin nähden tarvitse mietinnön kuvaamin tavoin siirtää  minnekään. Tätä varten on perustettava valvontaelin, joka on täysin erillään asianajajaliitosta. Vain siten voidaan välttää erilaisten intressiristiriitojen välittyminen valvonnan nimikkeen avulla.

Itse asiassa siteerattu mietinnön kohta vastaa jo itse omalta osaltaan siihen, mikä tulisi ongelmaksi. Nyt ammattieettisten sääntöjen noudattaminen kuvataan niin vaikeaksi, että olisi pelättävissä valvonnan johtavan erilaisiin linjasta  poikkeaviin ratkaisuihin. Tässä ollaan jälleen jonkinlaisessa hurmostilassa eettisten sääntöjen merkittävyyden suhteen. Tottahan nyt nuo säännöt täytyy laatia niin yksiselitteisesti, että mitään tällaisia linjaratkaisuja ei tarvita. Ei tämä ole jääkiekkoa, jalkapalloa tai muuta urheilua, joiden yhteydessä puhutaan usein ”tuomarilinjasta”. Nyt on kysymys paljon vakavammasta asiasta, jossa on kysymyksessä ammatinharjoittamisen oikeus ja –harjoittajan toimeentulo. Ellei yksiselitteisten eettisten sääntöjen luominen onnistu, koko niiden valvontahankkeesta tulee pikaisesti luopua. Joka tapauksessa ”lupalakimiehiinkin” ulottuvien sääntöjen linjaratkaisut on saatava viranomaistaholta, esimerkiksi tuomioistuimilta muutoksenhakuprosessien yhteydessä. Valvonnan erottaminen asianajajaliitosta on siten täysin välttämätöntä, jos ehdotettuun menettelyyn ylipäätään mennään.

Edellä on jo selvitetty, että ammatinharjoittamisen oikeudesta erottamista pidetään Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä luonteeltaan rangaistuksen luotoisena ja siten tällaisen seuraamuksen on katsottu kuuluvan esimerkiksi Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1-3 kappaleiden sovellusalaan kuuluvana. Tämä tarkoittaa sitä, että erottamismenettelyn tulee täyttää kaikki ne vaatimukset jotka ihmisoikeussopimus asettaa normaalille rikosoikeudenkäynnille. Tämä koskee niin "tuomioistuimen" organisaatiota kuin myöskin esimerkiksi käsittelyn nopeutta, adversiaalisuutta, tasapuolisuutta ja julkisuutta. Ja ennen kaikkea, asiasta päättävän tuomioistuimen tulee olla itsenäinen ja puolueeton sekä perustettu ja organisoitu eduskunnan säätämällä lailla. Mietintö ei kuvaa millään tavalla suunnitellun valvonta- ja erottamisprosessin menettelyllisiä yksityiskohtia. Koska tämänkin tuomioistuimen tulee olla lailla perustettu, niin ilman sitä koskevaa määrittelyä suunniteltu menettely ei voi toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita. Jo ensimmäinen päätös sellaisessa "tuomioistuimessa" johtaisi valituksen jälkeen ihmisoikeusloukkauksen toteamiseen Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tapauksessa Campbell ja Fell v UK  Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin täsmensi tuomioistuimen itsenäisyyden määritelmää todeten arvioinnissa kiinnitettävän huomiota jäsenten nimitystapaan, heidän nimityksensä kestoon, ulkopuolisten vaikutusten olemassaolon merkitykseen ja yleiseen näkemykseen toimielimen itsenäisyydestä.[8] Tarkan ja tuoreen analyysin tuomioistuimen itsenäisyyden ja puolueettomuuden käsittelistä voi lukea muun muassa kirjasta David Harris, Michael O'Boyle ja Colin Warbrick "Law of the European Convention on Human Rights", jossa itsenäisyyden ja puolueettomuuden käsitteet esitetään perusteellisesti.[9] On aivan selvää, että työryhmän mietinnössä ei ehdotetun valvontalautakunnan tuomioistuinasemaa ole järjestelty ja organisoitu lähimainkaan sillä tarkkuudella, jota on edellytettävä.

s. 96    ”4.1.3. Taloudelliset vaikutukset asianajopalvelujen asiakkaille

Ehdotuksen yleinen taloudellinen vaikutus asianajopalveluiden asiakkaiden kannalta olisi myönteinen. Asianajotoiminnan laatutason paraneminen merkitsisi, että asiakkaille taloudellisestikin merkittävät oikeudenkäynnit tulisivat hoidetuiksi nykyistä varmemmin ja sujuvammin. Heikkolaatuisesta asianajosta saattaa pahimmillaan seurata oikeudenmenetyksiä asianosaisille,”

Tämän johtopäätöksen merkityksestä olemme vahvasti toista mieltä. Uudistus tulee rajoittamaan kilpailua ja sitä kautta se tulee nostamaan jo nykyisinkin korkeaksi kohonneiden oikeudenkäyntikulujen määrää. Nimenomaan asianajotoimistojen kohdalla kehitys näyttää kulkevan yhä suurempia yhteisöjä kohden ja tavanomaisia ovat jo kymmeniä, jopa yli sata lakimiestä käsittävät toimistot. Nämä toimistot esittävät kulujen korvausperusteina 400-500 euron tuntihintaan perustuvia laskutuksia ja kilpailun rajoittaminen ilman muuta lisäisi heidän mahdollisuuttaan saada lisää asiakkaita. Se olisi erittäin epätoivottavaa kehitystä. Asianajajaliitto ei näytä koskaan voimakkaasti puuttuneen mainitun tasoiseen laskutukseen, ainakaan se ei siitä julkisesti tiedota.

Kuten olemme edellä jo todenneet, ehdotus ei mitenkään parantaisi tai poistaisi niitä virheitä, joita tavataan asianajajaliiton omien jäsenten virheiden ja laiminlyöntien seurauksena. Mietintö on tältä osin täysin yksipuolinen ja olettaa koko ajan, että virheitä tapahtuu vain muiden lakimiesten harjoittamassa toiminnassa.

s. 98    ”Ehdotusten toteutumisella olisi myönteisiä vaikutuksia viranomaisten toimintaan. Oikeudenkäyntiasiamiesten ja –avustajien työn laadun kohoaminen helpottaa tuomioistuinten ja syyttäjien työtä, ja sitä kautta parantaa oikeudenhoitoa.”

On ihan selvä, että oikeudenkäyntiasiamiesten ja –avustajien työn laadun parantuminen saattaa edistää asioiden käsittelyä tuomioistuimissa. Virhe tässä on kuitenkin siinä, että ehdotettu järjestely ei työn laatua paranna. Eettisillä ohjeilla ja niiden noudattamisella on erittäin vähäinen merkitys tuomioistuinasioiden sujuvuuteen ja työmäärään nähden. Todellinen ammattitaito kehittyy vain kokemuksen ja koulutuksen kautta työtä tekemällä, olipa kysymyksessä asianajaja tai liiton ulkopuolinen lakimies. Vain tällainen ammattitaito voi edistää asioiden käsittelyä viranomaisissa.

Sen sijaan liittyminen Asianajajaliittoon tai lupajärjestelmään ei kohenna ammattitaitoa. Liittyminen ei siten voi edistää asioiden käsittelyä tuomioistuimissa tai muissakaan viranomaisissa. Väite tästä on jälleen osoitus työryhmän asenteellisuudesta.

s. 99    ”Luvan saisi kuitenkin varsin helposti, . . . ”

Tässä sitten koko jutun tärkeys! Olennaisinta on siis vain saada käyntiin muutoin jo historiaan vajonnut ammattikuntajärjestelmä, jossa vahvemmat toimijat voivat päättää muiden jäsenten velvoitteista. Sellainen valtapeli ei edistä oikeusvarmuutta eikä myöskään luo etuja oikeudellisia palveluja tarvitseville kansalaisille.

Eettisten sääntöjen nostaminen esimerkiksi korkeampien oikeustieteellisten tutkintojen edelle merkittävyydessä on kyllä täydellinen alilyönti ja harha työryhmän mietinnössä. Oikeudenkäyntiavustajien ammattitaitovaatimus on jo lakiin kirjoitettuna vaatimuksena oikeustieteen kandidaatin tutkinnon muodossa. Nyt tämän minimitason koulutusvaatimuksen omaavat lakimiehet haluavat liiton jäsenyyden kautta koko ammatinharjoittamisen oikeuden pelkästään itselleen tai omaan kontrolliinsa.

Palaaminen historiallisiin ammattikuntajärjestelyihin ei ole nykypäivää eikä mitään merkittäviä perusteluja ole esitetty ehdotuksen tueksi. Monin sanallisin kuvioin toteutetussa hankkeessa on kuitenkin pohjimmiltaan kysymys vain Asianajajaliiton ja asianajajien statuksen kohottamiseen tähtäävästä toiminnasta muiden, jopa korkeammin koulutettujen lakimiesten joutuessa mietinnön maalitauluksi.

Mitään todella konkreettista syytä ei tavoitteelle mainita ja kokonaan unohdetaan, että nykytilassa ongelmia oikeudenhoidossa aiheuttavat ammatillisesti heikot osaajat – olivatpa ne sitten Asianajajaliiton jäseniä tai eivät.

Rovaniemellä 2.2.2010

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto – EOK ry

Jarmo Juntunen

toiminnanjohtaja